Kirjailija Jari Ehrnrooth: Hyvinvointi­yhteiskunta perustuu valheelle.

"Ihmiset voivat yhä huonommin tavoitellessaan hyvinvointia. Se on aikamme paradoksi", sanoo Jari Ehrnrooth.Hyvinvointiaate on korvannut arvot ja ideologiat. Haluamme hyvinvointia, mutta voimme yhä huonommin sitä tavoitellessamme. Palvomme itseämme, janoamme elämyksiä ja välttelemme henkistä ja moraalista kasvua. Näin väittää kirjailija Jari Ehrnrooth. Mutta muutos on tulossa.
Suomen on vallannut hyvinvointiaate, jota tunnustavat kaikki poliittiset puolueet. Opin mukaan hyvinvointi on korkein tavoite, joka johtaa hyvään elämään ja onnellisuuteen.
Näin väittää kirjailija Jari Ehrnrooth, joka on löytänyt hyvinvointiaatteen aineksia niin Antti Rinteen (sd), Juha Sipilän (kesk) kuin Alexander Stubbin (kok) kirjoituksista ja puheista:
«Kaikki puoluejohtajat käyttävät hyvinvointiretoriikkaa, jossa hyvinvointi ja onnellisuuden tavoittelu on itseisarvo, ikään kuin korkein ihmisen hyvä.» Hyvinvointiaate paljastaa, että elämme arvotyhjiössä. «Suuret unelmat ja aatteet puuttuvat. Niistä ei osata eikä uskalleta puhua edes silloin kun kyseessä on vasta valitun puoluejohtajan linjapuhe», Ehrnrooth sanoo.
Mihin kadotimme ajatuksen henkisestä kehittymisestä ja pyrkimyksestä arvokkaaseen elämään?
Jari Ehrnrooth (s. 1959) on kulttuurihistoriaan ja sosiologiaan erikoistunut tutkija ja kirjailija. Hän on kirjoittanut esseitä, tutkimuksia, romaaneja ja tietokirjoja. Ne ovat käsitelleet vaikka mitä: sosialistista vallankumousoppia, psykoanalyysia, Danten elämää ja tuotantoa, hevikulttuuria, sikareita, suomalaista mentaliteettia, rakkautta ja juoksemista.
Ehrnrooth nousi 1990-luvulla näkyväksi älyköksi. Hän kuului filosofi Ilkka Niiniluodon ryhmään, joka pohti Suomen ja ihmiskunnan henkistä tilaa.
Viime vuosina Ehrnrooth on vetäytynyt syrjään. Hän elää askeettisesti. Viinin ja sikarien tilalle ovat tulleet joka-aamuinen voimistelu, kirjoittaminen ja juokseminen. Ehrnrooth hurahti juoksemiseen nelikymppisenä. Sen jälkeen hän on juossut kymmeniätuhansia kilometrejä.
Ehrnroothin teksteihin on 2000-luvulla tullut uskonnollinen sävy. Hän sanoo tyhjentyneensä turhasta ja löytäneensä sielunrauhan juoksemalla.
Viime vuonna Ehrnrooth sai valmiiksi trilogian, joka käsittelee rakkautta, uskoa ja toivoa. Kolmas osa Toivon tarkoitus (Kirjapaja) on hätkähdyttävä puheenvuoro nykyihmisen henkisestä tilasta ja siihen johtaneesta kulttuurihistoriallisesta kehityksestä.
Näin kuuluu Ehrnroothin ydinväite: Läntinen ihminen on saavuttanut vapauden, rauhan ja aineellisen turvan. Samalla kulttuurin henkinen tila on taantunut pakanallisten kulttiuskontojen asteelle. Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle ja voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun.
Hyvinvointiaate on onttouden oire.
Hyvinvointiaate on minäkeskeisen ajan ideologia. Ehrnroothin mukaan sen perusviesti kansalaiselle on ilosanoma: Älä pelkää, sillä sinä olet hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin olet. Ansaitset hyvinvoinnin ja hyvän elämän yrittämättä sen enempää.
Miltä kuulostaisi, jos Stubb tai Rinne sanoisi, että jokaiselle on taattava mahdollisuus sivistyä, kehittää itseään ja tavoitella totuutta, kauneutta ja hyvyyttä ihmisyyden aatteen edistämiseksi?
Juhlavalta, ellei naurettavalta.
«Emme kulttuurina enää usko sivistyksen ja moraalin korkeaan tavoitteeseen. Ennen kouluissa opetettiin, että palvelemme totuutta, kauneutta, hyvyyttä, oikeamielisyyttä. Sitä ei voi paeta, että ihminen tarvitsee suuremmat arvot, joita hän palvelee. Silloin hän kokee elämänsä tarkoitukselliseksi.»
Hyvinvointiaate on hyvistä aikomuksistaan huolimatta johtanut pahoinvointiin, moraaliseen hämmennykseen ja umpikujaan. Hyvinvointi ei voi olla hyvän ja arvokkaan elämän tavoite, itseisarvo. Se on vain väline, arvokkaan elämän yksi edellytys.
«Ihmiset voivat yhä huonommin tavoitellessaan hyvinvointia. Se on aikamme paradoksi.»
Puoluejohtajat puhuvat hyvinvoinnista, koska se vetoaa äänestäjiin. Se on älyllistä epärehellisyyttä, sillä koko hyvinvointiyhteiskunta perustuu Ehrnroothin mukaan valheelle.
Viime vuosina Jari Ehrnrooth on vetäytynyt syrjään. Hän elää askeettisesti, voimistelee ja juoksee.
Hyvinvointiaatteen peruskivi on uskomus, että kun ihmisen perustarpeet tyydytetään ja hänelle annetaan riittävä sivistys ja vapaus toteuttaa itseään, hän alkaa elää hyvää ja arvokasta elämää.
Näin ei ole käynyt. Arvoista tyhjentyneessä vapaudessa vain harva kykenee itsenäiseen harkintaan, terveeseen ja arvokkaaseen elämään.
Ehrnrooth kaivaa tuekseen tilastoja 1960-luvulta tähän päivään. Alkoholinkulutus on viisinkertaistunut. Elintapasairauksia sairastavien osuus on moninkertaistunut. Pahalta näyttää myös rikollisuuden kasvu ja vakiintuminen korkealle tasolle.
«Hyvinvointi ilman sivistystä ja moraalia ei ole muuta kuin primitiivistä hyvää oloa. Ideologia on tullut tiensä päähän, ja on vain ajan kysymys, milloin sen arvo ajattelevien ihmisten silmissä romahtaa lopullisesti.»
Hyvinvointiyhteiskunnan ongelmat eivät johdu yhteiskunnasta tai valtiosta. Ne johtuvat nollatilasta.
Lapsena Jari Ehrnrooth kävi kyläkoulua Pohjois-Karjalassa. Hänen isänsä oli johtajaopettaja, joka piti päivittäisen aamunavauksen. Ne sisälsivät virrenveisuun lisäksi moraalisen opetuksen. Se tarkoitti lasten silmissä selkeyttä ja tasapainoa. Ehrnrooth kuvaa kokemustaan Toivon tarkoitus -kirjassaan: Joka aamu me katsoimme kohti kirkastuvaa moraalista horisonttia. Ehrnrooth sanoo olleensa lapsesta asti hengellinen, uskonnollinen persoonallisuus.
Kun Ehrnrooth oli oppikoulussa, hänen perheensä muutti Joensuuhun. Hän etsi vastauksia kirjallisuudesta, Raamatusta ja eri uskontojen teksteistä, mutta päätyi lopulta marxilais-leniniläiseen opintopiiriin. Hän tempautui mukaan taistolaiseen nuorisoliikkeeseen, joka antoi elämälle suunnan.
Ehrnrooth pettyi. Liikkeen johtohahmot olivat kyynisiä. He tiesivät totuuden Neuvostoliiton kurjuudesta, mutta eivät välittäneet.
Opiskeluvuosinaan 1980-luvulla Ehrnrooth viehättyi eksistentialismista, yksilöllisen vapauden ideasta ja postmodernista ajattelusta, jossa arvohierarkiat kammettiin asemistaan.
1990-luvun lamavuosina hän kuului Niiniluodon työryhmään. Suomen henkinen tila ja tulevaisuus -raportissa Ehrnrooth vaati luopumista ahtaasta kansalliskulttuurista. Hän juhli yhtenäiskulttuurin hautajaisia ja toivotti tervetulleeksi erillisten yksilöiden maailman, jossa «ei tarvita pyhää yhteyttä eikä yhteisen mielen karttoja». Ehrnrooth julkaisi kymmenen käskyään, joista ensimmäinen oli «älä pidä jumalia» ja kolmas «luovu kaikista ideologioista, teologioista ja fraseologioista».
Nyt Ehrnrooth tarkastelee kriittisesti tuon ajan elämänfilosofiansa aineksia. Sen minkä eksistentialismi teki ihmiselle, postmodernismi teki kulttuurille. Näiden oppien jälkeen nihilistinen vapaus vallitsee niin sisällä kuin ulkona, Ehrnrooth luonnehtii.
Siitä pääsemme nollatilaan.
Nollatilassa kulttuuria ohjaava arvoydin on tyhjentynyt. Nollatilalla on pitkät historialliset juuret, mutta Ehrnroothin mukaan lopullinen romahdus tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Kommunismi, kansallissosialismi ja maailmansota murskasivat humanismin perinnön. Lopullisen kuoliniskun antoi juutalaisten kansanmurha, holokausti.
«Sen jälkeen puhe ihmisyyden ideoista vaikutti absurdilta ja tekopyhältä.»
Moraalista romahdusta vauhditti se, että kristilliset kirkot eivät kääntyneet Natsi-Saksaa ja holokaustia vastaan, vaikka olivat siitä tietoisia.
«Suurimman rikoksen annettiin tapahtua. Se oli jotain, mitä kristillisyyden likaisessa historiassa oli itse asiassa vuosisatoja toivottu. Vihdoin juutalaisista päästäisiin eroon.»
Ehrnroothin mukaan 1960-luvulla voimistunut arvomurros, «Suuri Vapautuminen» viimeisteli moraalisen periksi antamisen. «Itsehillinnän, kohtuullisuuden ja sopusuhtaisuuden ihanteet kuopattiin. Alkoi riehakas pako viettikeskeiseen alkukantaisuuteen.»
Vapautumisen kultti on muuttunut vastakohdakseen. Uskonto pantiin syrjään arvokeskiöstä ja tilalle astui konsumerismi, tyydyttämättömän kuluttajan rajaton halu ja elämysten jano. Tuotteet, nautintoaineet, jopa tuotemerkit vangitsevat kuluttajat alkukantaisiin riippuvuuksiin.
Mutta pian seuraa käänne.
Alkamassa on yhtä suuri kulttuurinen murros kuin 1960–70-lukujen vaihteessa, Ehrnrooth uskoo. Muutos tulee marginaalista, joten sitä on vielä vaikea havaita.
«2030-luvulla juuri kukaan ei enää puhu hyvinvoinnista syvällä rintaäänellä.»
Ehrnroothin omat vastaukset voivat herättää vastarintaa, sillä hänen mukaansa muutokseen tarvitaan perusmoraalista uskoa. Jumalaa.
Ehrnrooth ei kuulu kirkkoon, sillä hän sanoo vierastavansa kirkon dogmaattisuutta. Hänen käsityksenä Jumalasta muistuttaa enemmän juutalaista kuin nykykristillistä. Ehrnrooth puhuu «Ainoasta Absoluutista», joka on tavoittamaton eikä siitä voi sanoa oikeastaan mitään.
Minäkeskeisenä aikana myös ihmisen Jumala-suhde on Ehrnroothin mielestä vääristynyt.
«Ajassamme on jo täysin luonnollista, että Jumala ei ole enää vain ihmistä varten, vaan Jumala on juuri minua ja minuutta varten.»
Länsimainen ihminen vaeltaa Jumalan luo kuin kaikkivaltiaan terapeutin vastaanotolle.
Ehrnroothin mukaan nykykeskustelussa Raamatusta poimitaan yleensä typeryyksiä sen sijaan, että katsottaisiin ihmisten kokoaman pyhän kirjan elävää moraalista ulottuvuutta, sitä miten ihminen hahmottaa osansa pyrkiessään kehittymään.
«Raamattu puhuu ihmisten perimmäisen kaipauksen ja toivon kohteista. Ikuisesta rauhasta, sopusoinnusta, oikeamielisyydestä, hyvyyden ja rakkauden voitosta. Tämä on jotakin radikaalisti korkeampaa kuin hyvä elämä tai onnellisuus.»
Suomessa maallinen ja hengellinen keskustelu erotetaan toisistaan. Ehrnroothin mielestä hengellisen keskustelun pitäisi tulla osaksi maallista keskustelua.
«Ei fundamentalistis-fanaattisessa mielessä, vaan meidän pitäisi aidosti keskustella siitä, mitkä ovat perusarvoja, mitä ihmisyys on, mihin me pyrimme.»
Meidän olisi tunnustettava, että emme ole hyviä ja valmiita vaan keskeneräisiä ja kehityskykyisiä, Ehrnrooth sanoo. Meidän on parannuttava henkisesti, fyysisesti, moraalisesti, uskonnollisesti.
«Ihminen ei ole valmis. Se on vaarallisin mahdollinen ajatus, että olisimme valmiita ja hyviä sellaisina kuin olemme.»
Meidän olisi hyväksyttävä, että elämä on jatkuvaa parannuksen tekemistä juuri moraalisessa, ei missään triviaalissa mielessä.
«Uusi itseisarvo tulisi löytää korkeamman moraalin piiristä. Sen pitäisi olla jotakin, joka auktoriteetin tavoin itsessään ohjaa meitä kehittymään paremmiksi ihmisiksi.»
Toivon tarkoitus -teoksessaan Ehrnrooth asettaa vastakkain luonnon evoluution, joka loi ihmislajin ja kulttuurievoluution, jonka ihminen itse aloitti.
«Ihmisen pitää lakata ajattelemasta olevansa vain eläin muiden eläinlajien joukossa. Juuri kulttuurievoluutio on ihmisen ainutlaatuinen piirre.»
Muita lajeja on kunnioitettava, mutta ihmisen on tunnustettava vastuunsa ja arvonsa kulttuurievoluution ainoana edistäjänä.
Tästä ajatuksesta Ehrnrooth on johtanut «11. käskyn»: Kunnioita ja rakasta lapsiasi niin että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla.
«Olemme täällä kehittymässä paremmiksi ihmisiksi, jotta seuraava sukupolvi voisi kehittyä vielä paremmaksi. Juuri tällaista näkökulmaa nykykulttuuri välttelee viimeiseen asti.»
Jos käännettä ei tapahdu, läntinen kulttuurimme ehtyy ja tuhoutuu lopullisesti, Ehrnrooth ennustaa. Ilman korkeampia tavoitteita vapautemme tuhoaa itsensä.
Ehrnrooth uskoo, että toivon ja ihmisenä edistymisen merkitystä korostava ajattelutapa tulee palaamaan uudessa, hyvinvoivan ja vapautuneen yksilön elämään sopivassa muodossa sen jälkeen kun hyvinvointiaate on kärsinyt henkisen ja taloudellisen vararikon.
«Näin on tapahduttava, sillä tämä on ainoa mahdollisuus löytää länsimaiselle kulttuurille jälleen uusi elinvoimainen tarkoituksellisuus.»
Jos emme kehity, valistuksen ja vapauden yhteiskunta voi hävitä jollekin huonommalle, dogmaattiselle, primitiiviselle yhteiskunnalle.
«Meidän on puolustettava länsimaisia vapauden ja valistuksen arvoja ja kulttuuria», Ehrnrooth sanoo.
Hänen mielestään meidän tulisi vapauden ja valistuksen nimissä vaatia kykyä muutokseen myös toisilta uskonnoilta, kuten islamilta.
Pariisin terrori-iskun vaatimuksella on erityinen painonsa.
«Fanaattinen terrorismi on pahimmillaan juuri uskonnollista. Nämä murhaajat toteuttavat ‘jumalan pyhää vihaa’. Mitään sen kauheampaa jumalanpilkkaa ei kai olekaan.»
Lähde — HS

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован.