Järjestelmä jättää ihmiset heitteille?

Suomen mielenterveysjärjestelmä jättää kaikkein vakavimmin sairastuneita heitteille – dramaattinen päätös tehtiin 1980-luvulla«Koska kunnilla ovat rahat aina vähissä, ihmisille ei automaattisesti kerrota heidän oikeuksistaan», sanoo tutkija Karoliina Ahonen.
«Apua hakevan ihmisen on itse osattava tuoda tarpeensa perustellusti esille aina uudestaan ja uudestaan eri palveluihin siirtyessään.»
«Lisäksi hänen on tiedettävä, mitä vaihtoehtoja on, mihin hänellä on oikeus ja miten palveluihin pääsee.»
«Väsyneen, alakuloisen, lannistuneen ja itsensä jo valmiiksi arvottomaksi kokevan ihmisen voi olla mahdotonta lähteä hakemaan apua järjestelmästä.»
«Tästä seuraa, että hän jää täysin vailla hoitoa tai sopeutuu tarjolla olevaan hoitoon, vaikka se ei olisi juuri hänelle se kaikista sopivin hoitomuoto.»
«Ei ole tarkoituksenmukaista eristää ihmisiä laitoksiin. Toisaalta nykyinenkään malli, jossa ihmiset ovat vahvojen lääkkeiden avulla vankeina kodeissaan, ei ole hyvä.»
Karoliina Ahosen sosiaalietiikan alaan kuuluva väitöskirja tarkastettiin viime vuoden alussa Helsingin yliopistossa.
Tutkimuksen aihe: «Suomalainen mielenterveyspolitiikka – Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi».
Hyvin voimisen ja ennaltaehkäisemisen eetos on ohjannut huomiota pois vakavasti sairaiden aseman kohentamisesta suomalaisessa mielenterveyspolitiikassa, väitöstutkija Karoliina Ahonen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta arvioi. Mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksia ei voi edistää, mikäli yhteiskunnan syrjäyttäviin tekijöihin ei puututa.

Karoliina Ahonen on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen mielenterveyspolitiikan muodostumista mielisairaaloiden lakkauttamisen jälkeen. Hän on selvittänyt, miten julkinen valta on pyrkinyt turvaamaan kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet mielenterveystyötä ohjatessaan.

Mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan Suomessa 1980-luvulla kansainvälisen esimerkin mukaan. Muutos liittyi laajempaan laitoshoidon alasajoon, missä julkisia palveluita haluttiin keventää ja tehostaa. Mielisairaalat tulivat yhteiskunnalle kalliiksi. Toisaalta psykiatrinen hoito myös kehittyi sekä ihmisoikeusajattelun vahvistumisen myötä että lääketieteellisestä näkökulmasta.

– Lisäksi syntyi uudenlaisia lääkkeitä, jotka mahdollistivat avohoitoon siirtymisen, Ahonen kertoo.

Muutoksilla oli vaikutuksensa. Mielenterveyspolitiikan painopiste siirtyi vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksien turvaamisesta koko väestön mielenterveyden ja hyvinvoinnin hallintaan.

– Suomalainen mielenterveyspolitiikka on ollut terveyden edistämiseen, ennaltaehkäisemiseen ja hoidon kehittämiseen keskittyvää hyvinvointivaltion politiikkaa. Hyvinvointivaltio tarvitsi terveitä ja työkykyisiä kansalaisia. Vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksia ei ole onnistuttu turvaamaan palvelujärjestelmään keskittyneen kehittämistyön avulla, sillä palvelujärjestelmää on kehitetty kyvykkäille ja aktiivisille kansalaisille. Vakavasti sairaat eivät ole pystyneet hyödyntämään tällaista järjestelmää, Ahonen toteaa.

Mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksia ei voi edistää, mikäli yhteiskunnan syrjäyttäviin tekijöihin ei puututa

Mielenterveystyön kehittämiseen liittyvät ihmisoikeuskysymykset keskittyvät Ahosen mielestä tällä hetkellä ennakkoluuloja vastaan kamppailemiseen ja asennevaikuttamiseen. Sen sijaan huomiota tulisi kiinnittää hänen mukaansa pikemminkin syrjinnän ja ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseen ja estämiseen.

– Nyt yhdessäkään julkisen vallan poliittisessa ohjausasiakirjassa ei analysoida systemaattisesti, millaisia tuloksia mielenterveyspolitiikalla on saavutettu ja mitkä ovat konkreettiset toimenpiteet tai mitattavat tavoitteet ihmisoikeuksien turvaamiseksi.

– Esimerkiksi avohoitoa mielenterveyspolitiikan keinona ei ole kyseenalaistettu missään vaiheessa. Myöskään avohoidon alkuperäisen tavoitteen, ihmisoikeuksien vahvistamisen, toteutumista ei ole arvioitu, väittelijä sanoo.

Ahosen mukaan julkinen valta olisi voinut ohjata mielenterveyspolitiikkaa toisin. Yhteiskunnallisten tieteenalojen tutkijoiden olisi myös hänen mielestään kiinnostuttava lääketieteellisen lähestymistavan hallitsemassa mielenterveystyössä nykyistä vahvemmin siitä, miten mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmis- ja perusoikeudet toteutuvat.

– Mielenterveyspolitiikan tulisi taata ihmisille resurssit yhteiskunnallisen toimijuuden toteuttamiseen sekä itsestään ja läheisistään huolen pitämiseen. Muutosta tarvitaan esimerkiksi palkkatyöstä ja yhteisöistä syrjäytymiseen sekä puutteellisiin asumisoloihin, väittelijä toteaa.

**

TM Karoliina Ahonen väittelee 10.1.2020 kello 12 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta «Suomalainen mielenterveyspolitiikka – Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi». Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Helsingin yliopiston Metsätalo-rakennuksen sali 1, Unioninkatu 40, Helsinki.

Vastaväittäjänä on professori Simo Vehmas, Tukholman yliopisto, ja kustoksena on professori Jaana Hallamaa Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.

Väittelijän yhteystiedot: s-posti: karoliina.ahonen@helsinki.fi@KaroliinaAhonen

— Juttu on julkaistu vuonna 2020. Tänä vuonna 2021 asia on edelleen hyvin ajankohtainen.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован.