В процессе работы над собой, многие люди осознают, что они находятся в созависимых отношениях, из которых им сложно выбраться и которые давно уже стали токсичными для обоих партнеров. Но почему-то, словно какие-то оковы держат двух партнеров рядом. Они в мертвой сцепке пытаются переделать друг друга, калечат друг другу судьбы, но уйти нет сил. Страх одиночества и боль потери оказываются намного сильнее, чем страдания вдвоем в тупиковых отношениях, где оба понимают, что шанса развития нет и много лет оба ходят, словно цирковые лошадки, по кругу. Но разорвать отношения не могут. Те же, кого бросили или те, кто все-таки рискуя испытать душевные муки шагнул в пропасть одиночества, попадают в черную полосу депрессии. Жизнь после расставания с близким человеком для них останавливается. И эта боль равна физической боли, когда кажется, что с уходом партнер отрезал часть руки или ноги или разрезал сердце.
Всё это признаки созависимого поведения, о котором уже многие психологи писали. Этот феномен описан довольно объёмно и красочно. Но нигде нет конкретных рекомендаций, что делать человеку уже в состоянии кризиса и ощущении, что опоры под ногами не стало. Да, психотерапия – это первое, что может вам помочь в такой ситуации. Но если у вас, к примеру, нет возможности пойти к психологу на данный момент, а помощь очень нужна, то я расскажу вам несколько способов экстренной самопомощи, которые облегчат ваше состояние на первых порах. Но корень проблемы созависимости, я все-таки советую прорабатывать в процессе прохождения личной психотерапии.
При созависимом поведении у человека все опоры – внешние. Нет ни одной опоры внутри самого человека. Они не простроены у него, так как нет опыта базовой любви. Нет стабильного внутреннего материнского объекта и поэтому все материнские функции приписываются партнеру. И когда партнер уходит, внутри словно зияет черная дыра или пустота, которую описывают многие клиенты, оказавшиеся в кабинете психолога после потери отношений. И тогда эту черную дыру или пустоту созависимый человек пытается заполнить чем угодно внешним, но не собой. Тут идут в ход сигареты, еда, алкоголь, наркотики, секс или новый и снова новый объект любви. Собственно говоря, внутри этого человека нет этого человека, там всегда должен быть кто-то другой: вначале мама, потом любимый человек, муж, жена, ребенок. Когда внутри обнаруживается пустота, созависимый пытается срочно ее заполнить внешними удовольствиями, опереться на что-то или кого-то извне. Но это не приводит к облегчению, так как все внешнее, когда-то исчезает и человек вновь остается один на один в пустом доме своей души, испытывая боль и тоску одиночества.
1. Перовое, на что я в таком случае прошу обратить внимание, это на наращивание внутренних опор. Это то, что всегда будет с вами, как ваш ресурс. Какие у вас есть свои ресурсы? Первое – это ваше тело. Поэтому в этом «плохом состоянии» вы вспоминаете про свое тело и прямо как мантру повторяете: У меня есть много ресурсов, чтобы сейчас поддержать себя. У меня есть ноги, чтобы ходить и стоять, у меня есть руки, чтобы брать все, что мне нравится, у меня есть рот и зубы, чтобы жевать пищу и кормить себя. У меня есть позвоночник, чтобы держать мой корпус. У меня есть легкие, чтобы вдыхать и выдыхать воздух. У меня есть голова на плечах, чтобы думать и принимать взвешенные решения. Я опираюсь здесь и сейчас на свое тело». При этом вы, проговаривая мантру, фокусируете внимание на тех частях тела, которые вы называете.
2. Далее, чтобы почувствовать внутреннюю опору вы делаете следующие упражнения, фокусируясь только на том, что вы делаете. Если вы сидите, ощутите опору на ягодицы, обопритесь на них, почувствуйте насколько надежна эта опора. Если вы стоите или идёте, то фокус внимания переместите на ступни. Наблюдайте какие ощущения в них. Как двигаются пальцы ног при ходьбе.
— В течение нескольких минут походите вначале на полной стопе, потом на носочках, на пяточках, затем на внутренней стороне стопы и на внешней. Наблюдайте за ощущениями в ступнях.
— Сделайте несколько циклов осознанного дыхания. Положите руку на грудь, зафиксируйте ладонь так, чтобы вы чувствовали, что дышите только животом, а грудь остается неподвижной. И далее синхронизируйте дыхание со счетом. Вдох должен быть короче, а выдох длиннее, чем вдох. Вначале подышите на раз-два-три-Вдох и раз-два-три-Выдох и так несколько циклов. Потом увеличивайте счет на выдохе: раз-два-три-Вдох и раз-два-три-четыре-Выдох. Подышите несколько циклов и далее: раз-два-три-Вдох и раз-два-три-четыре-пять-Выдох.. Потом в обратном порядке вернитесь в равномерное дыхание. Дышите каждый раз, когда вас накрывают плохие мысли, паника, страх одиночества и тоска, отчаяние.
— Пойдите в душ и наблюдайте за водой. Какая она? Тёплая или горячая? Меняйте температуру и наблюдайте за ощущениями на поверхности вашей кожи.
3. Если вы чувствуете, что внутри по–прежнему пусто, то поиграйте в такую игру. Представьте себе, что вы были настолько привязаны к своему человеку, что отдали ему свое сердце и теперь у него два сердца, а у вас нет ни одного и внутри у вас пустота образовалась. Представьте этого человека и заберите свое сердце у него. Протяните руки и с усилием отнимите свое сердце у того другого. Представьте, что он не отдает его вам, сопротивляется, а вы силой забираете свое сердце у него со словами: «Отдай мне мое сердце. Оно мое. Оно мне нужно, чтобы дальше жить и строить отношения с другими людьми». Или так: «Я забираю у тебя мое сердце. Оно мое. Я возвращаю его себе». Отбирайте его несколько раз с усилием. И бережно в ладонях несите и поместите его у себя в груди там, где его место. Делайте это упражнение каждый день в течение недели или двух и более
4. Девушкам и женщинам я рекомендую купить в магазине мягкую игрушку размером с ладонь и не расставаться с ней. Если вы идете на работу — берите ее с собой в свою сумочку. Приходя домой, вынимайте ее и заботьтесь о ней так, как будто это и есть вы маленькая в возрасте до 3-х лет. Эта игрушка будет выполнять роль вашего внутреннего ребенка. А вы его мама, которая вырастит и позаботится о маленьком ребенке. Назовите игрушку тем именем, которым вас называли в детстве. Не думаю, что эта техника подойдет мужчинам, но если кому-то понравится, почему бы и не взять ее на вооружение. Ведь у каждого из нас есть внутренний ребенок, который хочет любви и тепла. А когда вы оказываетесь в одиночестве, страдает именно ваш внутренний ребенок и эта методика вам поможет нарастить способность быть себе и папой, и мамой.
5. Поищите в интернете какие-нибудь совершенно новые интересные курсы, найдите необычное хобби тем, чем вы еще никогда не занимались. Заполните эту пустоту своими интересами, тем, что именно вам важно и интересно.
6. Кормите себя самыми вкусными продуктами. Выбирайте их в магазине долго. Постойте возле каждого прилавка и посмотрите на продукт. Почувствуйте, как ваше тело откликается на вид этого продукта.
7. Окружите себя заботой и любовью во всем, чего вы касаетесь в своей жизни. Заботьтесь о себе так, как если бы вы заботились о сироте, которого вам подкинули на порог вашего дома. Представьте, что этот сирота и есть вы и вы же тот единственный, кто может ему помочь.
8. Даже сквозь боль. Каждый день найдите что-то малое, чему вы могли бы порадоваться. Это может быть даже улыбка прохожего, лучи утреннего солнца, аромат чашечки кофе.
9. Если есть возможность, путешествуйте больше.
В общем, на вас лежит очень нелегкая задача. Среди боли потери обнаружить себя внутри себя и свои собственные ресурсы и опоры. Все эти техники я применяю в своей работе с клиентами, потому что они проверены на моем личном опыте наращивания самоподдержки и поиска внутренних опор. Юлия Латуненко
Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.
”Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.
Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.
Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.
Masennuslääkitys palautti voimat
Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.
Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.
Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.
Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.
Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.
Elämän parasta aikaa
Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.
Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.
Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.
Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa.»
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.
Kati ei palannut enää työhönsä uuvuttuaan. “Nyt ihmiset vain lähtevät, kun raja tulee vastaan. Se ei ratkaise ongelmia”, sanoo työelämätutkija.
32-vuotias Kati on työuupunut jo kolme kertaa.
Lukion jälkeen Kati yritti kerätä CV-merkintöjä ja tienata rahaa tekemällä muutamia kuukausia neljää työtä samanaikaisesti. 21-vuotiaana Kati koki ensimmäiset burnoutin oireet, ja hänellä todettiin alkava vatsahaava.
27-vuotiaana hän päätyi tuottamaan elokuvaa, jota tehtiin tiukalla aikataululla vapaaehtoisvoimin. Projektin jälkeen kesti yli puoli vuotta, ennen kuin Kati pystyi ajattelemaan töihin palaamista.
Tehdessäni tätä haastattelua kesällä 2019 Kati on poissa työelämästä. Vuosi sitten lokakuussa hän oli jäänyt sairaslomalle edelliseltä työpaikaltaan eikä koskaan palannut.
«Minulle on sanottu, että hyvä kun sait sairaslomaa, nyt voit sitten nukkua pitkään! Että nukut vaan paljon, niin kyllä se siitä ohi menee. Ei se toimi niin», Kati kertoo. Kuva: Matias Väänänen
Katin tarina on ikävä kyllä yhä tavallisempi kolmekymppisen tarina. Verkkojulkaisu Buzzfeed julisti jo milleniaalit burnout-sukupolveksi. Milleniaaleilla tarkoitetaan useimmiten 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntynyttä sukupolvea.
Työuupumus ei enää hätkäytä, vaikka sen pitäisi, sanoo työelämätutkija, kauppatieteiden apulaisprofessori Charlotta Niemistö.
– Tietointensiivisessä työssä, jossa työ liikkuu ihmisen mukana myös kotiin, on hyvin tavallista, että jos et itse ole uupunut niin vähintään tunnet jonkun joka on. Ollaan vaan että aijaa, nyt se tyyppi jäi saikulle. Se ei enää pysäytä, Niemistö kuvailee.
«Voidaan jopa ajatella, että minä en ole nyt antanut itsestäni tarpeeksi, kun en ole vielä kokenut työuupumusta.»
Charlotta Niemistö
Työuupumuksen normalisoitumisella on hyvät ja huonot puolensa. Ulostulot mediassa ovat vähentäneet työuupumuksen stigmaa. Kun työuupumuksesta on helpompi puhua, siihen on helpompi saada apua. Lisäksi se on avannut isomman yhteiskunnallisen keskustelun, jossa voidaan pohtia ratkaisuja.
Toisaalta jotkut työorientoituneet milleniaalit ovat tehneet työuupumuksesta uran merkkipaalun.
– Voidaan jopa ajatella, että minä en ole nyt antanut itsestäni tarpeeksi, kun en ole vielä kokenut työuupumusta, Niemistö sanoo.
– Ei voi sanoa, että työuupumus on normaali vaihe työuraa, mutta se on yhä enemmän niin, että sinä voit kokea sen jossain vaiheessa, valmistaudu siihen.
Sairaslomalla Katia aluksi jännitti näyttäytyä kaupungilla. «Minulla ei kuitenkaan ollut jalka katki. Tavallaan olisi ollut helpompaa, jos olisi ollut. Se olisi ollut helpompaa selittää ihmisille.» Kuva: Matias Väänänen
Niemistö kertoo yhdestä tutkimuksensa vastaajasta, kolmekymppisestä naisesta, joka oli töistään aivan hajalla. Silti nainen uskoi, että tärkeintä oli vaan viedä iso projekti loppuun. Sitten voisi jäädä pitkälle lomalle.
– Hän sanoi, että ei häntä hirveästi pelota: hän oli käynyt sen läpi ennenkin. Silloin hän oli pari kuukautta pois, otti vähän sairaslomaa ja piti perään pidemmän kesäloman.
– Jos sen on käynyt läpi kerran, seuraavalla kerralla reaktio voi tulla nopeammin kuin aikaisemmin. Stressinsietokyky ottaa kolhun aina, kun uupuminen pääsee liian pitkälle, Niemistö sanoo.
«Me emme tiedä, kuinka paljon on sellaista työpahoinvointia, joka ei koskaan kirjaudu mihinkään tilastoihin.»
Charlotta Niemistö
Suomessa mielenterveyshäiriöt nousivat viime vuonna ensimmäistä kertaa tuki- ja liikuntaelinsairauksia yleisemmäksi syyksi saada sairaspäivärahaa. Joka päivä Kela maksoi 4,6 miljoonaa euroa sairaspäivärahaa mielenterveydenhäiriön perusteella.
Joka neljäs kokee työuupumuksen oireita. Usein vakavasti työuupuneet saavat masennusdiagnoosin, jotta olisivat oikeutettuja sairaspäivärahaan.
Suomessa milleniaalien työuupumusta ei ole tutkittu erikseen. Amerikkalaistutkimuksessa kävi ilmi, että milleniaaleilla sekä stressin että työtuntien määrä olivat työikäisistä kaikkein korkeimmissa luvuissa, Niemistö kertoo.
– Emmekä me tiedä, kuinka paljon on myös sellaista työpahoinvointia, joka ei koskaan kirjaudu mihinkään tilastoihin, hän huomauttaa.
Vatsakipuja, muistiongelmia ja ahdistusta
Kati aloitti vuoden alusta 2018 määräaikaisena viestintäasiantuntijana melko isossa organisaatiossa. Työ sisälsi yhteisön viestinnän ja sosiaalisen median koordinointia ja kehittämistä, verkkosivujen ylläpitoa, isoja vuosittaisia graafisen suunnittelun projekteja ja tapahtumatuotantoa.
Katilla oli isot odotukset työpaikasta. Se oli oman alan – kulttuurituottamisen ja kuva-artesaanin – työtä, joka yhdisteli Katin kummankin ammatin osaamisalueita. Haaveissa oli pidempiaikainen työpaikka, sillä työtehtävä todennäköisesti ennen pitkää vakinaistettaisiin.
Työpöydällä oli jo Katin aloittaessa projekteja, jotka olivat myöhässä aikataulusta. Perehdytys oli jäänyt tulevien vuosittaisten projektien osalta lähes olemattomaksi.
Työnkuva oli laaja, liian laaja. Päivittäin piti sammuttaa tulipaloja, joita oli mahdoton ennustaa. Työtehtäviä oli vaikeaa delegoida, sillä talossa ei ollut toista samoja töitä osaavaa tyyppiä.
«Siitä syntyy ahdistusta, kun tuntee, että ei pysty antamaan parastaan, koska koko ajan joutuu suorittamaan hirveällä tahdilla.»
Kati
Kati alkoi kärsiä jatkuvasta väsymyksestä, ahdistuksesta, kovista vatsakivuista, aurallisesta migreenistä ja muistiongelmista, joille ei löytynyt selitystä työterveyslääkärin vastaanotolla. Työpäivien jälkeen hän meni usein suoraan petiin.
Kati myöntää olevansa perfektionisti ja suorittajaluonne, mutta ylitöitä hän ei juuri tehnyt. Kyse ei ollut työnarkomaaniudesta, vaan hallinnan tunteen menetyksestä.
– Se on osaksi ammattiylpeyttäkin, että koittaa parhaansa mukaan hoitaa asiat, vaikka on kamala kiire. Siitä taas syntyy ahdistusta, kun tuntee, että ei pysty antamaan parastaan, koska koko ajan joutuu suorittamaan hirveällä tahdilla, Kati sanoo.
– Kiireen takia suoritetuista työtehtävistä ei taas ehtinyt ollenkaan nauttimaan. Saavutuksista ei saanut tyydytystä, hän jatkaa.
Työuupumus oli esimiehelle vaikea pala
Katille ongelmallisinta oli esimiehen heikko ymmärrys hänen tilanteestaan. Kati oli ottanut useaan kertaan puheeksi, että työtehtäviä oli liikaa.
– Olin ehdottanut, että joitakin työtehtäviäni delegoitaisiin. Esimies sanoi joka kerta, että kyllähän se on aiemminkin näin toiminut.
– Ihminen, joka ei ole koskaan tehnyt jotakin työtä, ei voi tietää, kuinka monta liikkuvaa osaa yhden kokonaisuuden sisällä on. Esimies ei ymmärtänyt, kuinka paljon töitä minulla oli.
Pahimman työuupumuksen aikaan Kati sai kotona erityisen voimakkaan ahdistuskohtauksen. «Tuli niin kova paniikki, että tuntui aivan kuin räjähtäisi sisältä päin.» Kuva: Matias Väänänen
Henkilöstöpalaverissa Kati ehdotti voimakkaasti kuormittaneen projektin jälkeen uudestaan työtehtävien delegointia. Vastaus oli identtinen: Hyvinhän se on mennyt tähänkin asti.
Yhtäkkiä kyyneleet alkoivat valua Katin silmistä.
– Tuli ylitsevuotava tunne, että te ette nyt ymmärrä sitä kuormitusta, joka minulla on.
2018 lokakuussa Kati jäi lopulta pitkälle sairaslomalle. Sairaslomapapereissa luki masennus ja somaattinen oireyhtymä.
Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi. Siitä kuitenkin oli kyse: Katin henkilökohtaisessa elämässä kaikki oli jotakuinkin hyvin. Hän ei ollut masentunut, vaan musertunut työkuorman alle.
«Vanhempien on helppo huudella, että ei me vaan silloin ennen vanhaan uuvuttu, kun milleniaalien luottamus työelämään on ollut murentunut alusta lähtien.»
Charlotta Niemistö
Kun Kati soitti esimiehelle ja kertoi sairaslomastaan, pomon oli vaikeaa hyväksyä sitä, että Katin sairasloma johtui työuupumuksesta.
– Esimies sanoi, että sinä olet masentunut ja siksi uupunut. Uskon, että esimies ei vain ollut valmis tekemään työpaikalla muutoksia, jotka olisivat keventäneet monen muunkin työkuormaa, Kati miettii.
Milleniaalit eivät tunne muunlaista työelämää
Milleniaalit ovat kasvaneet epävarmuuden maailmaan, jossa yt-neuvottelut voivat pärähtää päälle koska tahansa, Niemistö sanoo. Vaikka vakituisia työpaikkoja ei ole sen vähempää kuin aiemmin, vakituinenkaan työ ei enää tunnu yhtä pysyvältä kuin ennen.
– Milleniaalit eivät voi katsoa peruutuspeiliin ja nähdä, että työelämä on joskus ollut myös toisenlaista. Vanhempien on helppo huudella, että ei me vaan silloin ennen vanhaan uuvuttu, kun milleniaalien luottamus työelämään on ollut murentunut alusta lähtien, Niemistö toteaa.
Kati harrastaa puolisonsa Lassin kanssa kilpapelaamista. E-urheilu on myös yksi tapa rentoutua. «Selvisin työuupumuksesta keskittymällä mielekkäisiin asioihin», Kati sanoo. Kuva: Matias Väänänen
Kati vältteli pitkään työterveysneuvottelua. Hän oli määräaikaisessa työsuhteessa, joka päättyisi vuodenvaihteessa. Hänen pelkonaan oli, ettei häntä palkattaisi sen jälkeen enää uudelleen.
Katilla sentään oli kanttia jäädä sairaslomalle ja kertoa uupumuksestaan töissä. Niemistön tutkimuksissa on käynyt ilmi, että työuupumus ei ehkä olekaan organisaatioissa niin näkyvä ilmiö kuin kuvitellaan.
Milleniaaleille on tutkimusvastausten perusteella tyypillistä hoidattaa työuupumuksensa mahdollisuuksien mukaan yksityisellä ja vaihtaa uupuessaan työpaikkaa tai koko alaa.
– Nyt ihmiset vain lähtevät, kun raja tulee vastaan, mutta siellä on seuraava jo tulossa, joka joutuu käymään saman läpi. Se ei ratkaise ongelmia.
«Kun olin kertonut, että mielestäni perehdytys jäi liian lyhyeksi, minulla oli liikaa työtehtäviä ja toivonut, että osa niistä delegoitaisiin, esimies keskeytti minut. Hänen mielestään en ollut suoriutunut työtehtävistäni.»
Kati
Lopulta, oltuaan jo pidempään sairaslomalla, Katin työterveysneuvottelu järjestettiin. Paikalla olivat esimies ja työterveyslääkäri.
– Kun olin kertonut, että mielestäni perehdytys jäi liian lyhyeksi, minulla oli liikaa työtehtäviä ja toivonut, että osa niistä delegoitaisiin, esimies keskeytti minut, Kati kertoo.
Esimies sanoi, että oli huomannut alusta alkaen, että Katilla oli vaikeuksia työtehtäviin tarttumisessa.
– Hänen mielestään en ollut suoriutunut työtehtävistäni. Olin koko ajan tehnyt projekteja valmiiksi ja saanut työkavereilta pelkästään hyvää palautetta. Tämä oli ensimmäisen kerta, kun hän sanoi minulle, etten hänen mielestään ole suoriutunut, Kati sanoo.
– Oli sellainen tunne, kuin minua olisi lyöty kasvoihin.
Katin ammatillinen itsetunto kävi nollissa sairaslomalla. «Mietin jopa, olenko vain laiska. Miksi muut jaksavat töissä, mutta minä en?» Kuva: Matias Väänänen
Jos työtehtävistä ei suoriudu, se on peruste irtisanomiselle. Katilla oli pitkä sairasloma takana, ja vuodenvaihteessa samaan pestiin oli avautumassa haku vakituiseen työsuhteeseen.
– Vaadin, että työterveysneuvottelun muistioon kirjataan myös se, että omasta mielestäni olen suoriutunut työtehtävistäni koko ajan. Kyse ei ole siitä, etten olisi tehnyt työtehtäviä joita minulle annettiin, vaan siitä, että minulla ei riitä aika kaikkeen.
– Koko tilanne tuntui epäreilulta, koska omasta mielestäni olin antanut työlle enemmän kuin sata prosenttia, Kati kertoo.
«Sitä ei oteta kovin vakavasti jos joku uupuu, koska uusia ja nälkäisiä tulijoita on ovella jonossa.»
Charlotta Niemistö
Lopulta Kati ei kuitenkaan hakenut avautunutta vakinaista työtä. Hän ei halunnut palata työhön, joka teki hänet sairaaksi.
Niemistö uskoo, että monilla esimiehillä ei vain ole tarpeeksi tietämystä työuupumuksesta, jotta uupunut työntekijä osattaisiin kohdata oikein.
– Työntekijä ei ole sen huonompi työntekijä, vaikka hän olisi uupunut. Jos esimieheltä tulee huonoa asennetta, se on anteeksiantamatonta, Niemistö sanoo.
Uupuneena nukkumaanmeno oli Katille vaikeaa. Kuormitus oli niin suuri, että aikaa rentoutumiselle teki mieli ottaa uniajasta. Öisin työjuttuja pulpahteli päähän, ja nukahtaminen oli vaikeaa. Kuva: Matias Väänänen
Niemistö ehdottaa työpaikoille kuormituksen mittariksi yksinkertaista mallia: ihmisten pitäisi olla yhtä työkykyisiä organisaatiosta lähtiessään kuin he olivat sinne tullessaan.
Ongelmana on, että työnantaja ei enää ajattele työntekijän koko työuraa kuten ennen.
– Sitä ei oteta kovin vakavasti jos joku uupuu, koska uusia ja nälkäisiä tulijoita on ovella jonossa.
«Työkulttuuri kovenee vielä entisestään, ennen kuin sille tapahtuu jotain»
Vaikka työuupumuskeskustelu on normalisoitunut, suurin osa keskustelusta käydään edelleen vain yksilö- ja yhteiskuntatasolla. Organisaatioissa työuupumus on vieläkin outo peikko, vaikka siellä olisi tehtävissä paljonkin, Niemistö sanoo.
– Organisaatioissa pitäisi ylläpitää dialogia työn kuormituksesta, määrästä, liian tiukoista aikatauluista ja liian pienistä resursseista.
Ensimmäinen työpaikka muovaa työntekijää erityisen paljon, sanoo Niemistö. Ensimmäisessä työssä ei osata kyseenalaistaa organisaatiokulttuuria.
Paluu työelämään jännitti Katia niin hyvässä kuin pahassakin. «Töihin palaaminen pitää aloittaa olemalla rehellinen itselleen. Täytyy keskustella työnantajan kanssa, minkälainen työpanos on riittävä.» Kuva: Matias Väänänen
– Nuorten pitää aina näyttää kyntensä ja osoittaa kykynsä. Jos organisaatiossa ajatellaan, että “vahvat pärjäävät”, ei yksilö pysty vetämään rajoja koska hän tuntee koko ajan syyllisyyttä siitä, ettei muka tee riittävästi.
Kun nuori kasvaa kovaan työkulttuuriin, hänen on vaikeaa ymmärtää, kun ystävä tai perhe huomauttaa liian suuresta työmäärästä.
– Nuori voi ajatella, että vain kollegat todella ymmärtävät häntä. Silloin kupla vahvistuu entisestään, ja tehdään yhä enemmän töitä, Niemistö sanoo.
«Jos organisaatiossa jauhetaan koko ajan intohimotyö-läppää, niin uskaltaako sitä sanoa, että haluaisi tehdä iltaisin jotain muuta kuin töitä?»
Charlotta Niemistö
Esimiehillä on suuri vastuu työkulttuurin pitämisessä terveenä. Oma esimerkki on äärettömän tärkeää.
– Jos pomo tahtoo tehdä työtään kello 2 yöllä, niin mikä minä olen tätä johtajaa kieltämään sitä tekemästä. Mutta älä nyt hyvänen aika lähetä sähköposteja alaisillesi tuolloin. Jotkut todella heräävät yöllä, kun puhelin kilahtaa, koska he haluavat näyttää pomolle, että he tekevät paljon töitä, Niemistö kärjistää ja jatkaa:
– Intohimotyö on hieno asia, joka voi pitää motivoituneena, mutta kun siitä puhutaan kritiikittömästi, sillä on lieveilmiöitä. Jos organisaatiossa jauhetaan koko ajan intohimotyö-läppää, niin uskaltaako sitä sanoa, että haluaisi tehdä iltaisin jotain muuta kuin töitä?
Katin puoliso Lassi on seissyt Katin tukena työuupumuksen aikana. «Jo se oli iso asia, että Lassi mittasi iltaisin kahvin valmiiksi keittimeen. Hän ei odottanut minulta liikaa, ja se oli tärkeää.» Kuva: Matias Väänänen
Nyt kun milleniaalit ovat hiljalleen siirtymässä myös johtaviin asemiin, heillä olisi mahdollisuus tehdä terveempiä työyhteisöjä.
Niemistö suhtautuu pessimistisesti siihen, että milleniaalit pystyisivät tähän.
– Ne, jotka jäävät organisaatioihin, sitoutuvat tekemään hirveää työtahtia, laittamaan uran etusijalle ja jättämään paljon muita asioita elämästään pois, jotta pääsevät eteenpäin urallaan. Kun näistä yksilöistä tulee johtajia, miksi he ajattelisivat toisin? Luulen, että työkulttuuri kovenee vielä entisestään ennen kuin sille todella tapahtuu jotain.
Paluu työelämään jännitti
Kati oli sairaslomalla lokakuusta elokuun loppuun. Toipuminen sujui alkuun takkuisesti.
Ylikierroksilla käynyt Kati yritti suorittaa myös toipumisensa, mikä jarrutti todellisen toipumisen alkamista. Tunteet vaihtelivat syyllisyydestä häpeään, ja itsetunto kävi nollissa.
Toukokuussa Kati alkoi kouluttautua uudelle alalle, käsityömestariksi. Hän päätti kokeilla uutta alkua, sillä ajatus paluusta vanhaan ahdisti.
Heinäkuussa Katista tuntui, ettei edelleenkään ollut sataprosenttisesti palautunut uupumuksesta.
Kati aloitti syyskuussa 2019 projektityöntekijänä e-urheiluhankkeessa. Kati uskoo, että intohimoinen suhtautuminen e-urheiluun auttaa häntä jaksamaan uudessa työssä. Kuva: Matias Väänänen
Sitten tuli puhelu, joka sai Katin harkitsemaan paluuta töihin.
– Minua pyydettiin hakemaan paikkaa uudessa e-urheilu-hankkeessa. Olen ollut pitkään mukana pelialan harrastustoiminnassa. Se on minulle intohimo, sillä olen harrastanut kilpapelaamista pidemmän aikaa, Kati kertoo.
– Se on näitä vanhan oman alan töitä, mutta… koska siihen yhdistyy minun intohimoni, uskon, että siihen työhön on helpompi palata.
Eniten Katia jännittää töihin paluussa, jos tunne siitä palaa, ettei oma sata prosenttia riitä työnantajalle.
– Uskon, että se on enimmäkseen omassa päässä. Se pelko ei perustu mihinkään konkretiaan. Tiedän nyt, että se mitä tapahtui, ei ollut minun syytäni, Kati sanoo.
«Jos joskus uupuisin niin, etten pystyisi palaamaan enää ollenkaan töihin, se olisi hirveä tunne. Olisi vaikeaa rakentaa elämää ilman mitään toiveita uudesta työstä.»
Kati
Syyskuussa 2019 Kati aloitti uudessa työssään. Juuri nyt hänen tavoitteenaan on saada työarki rullaamaan ja saada lähivuosina vakityö.
– Jos joskus uupuisin niin, etten pystyisi palaamaan enää ollenkaan töihin, se olisi hirveä tunne. Se olisi todella pysäyttävää. Olisi vaikeaa rakentaa elämää ilman mitään toiveita uudesta työstä, Kati miettii.
– Toivottavasti sellaista tilannetta ei koskaan tule.
Ни при каком происшествии не подобает предаваться большому ликованию или большому унынию, – частью ввиду изменчивости всех вещей, которая каждое мгновение может все повернуть в другую сторону, частью ввиду обманчивости нашего суждения о том, что нам полезно или вредно, – обманчивости, вследствие которой почти каждому приходилось сетовать на то, что оказывалось потом для него самым подлинным благом, или ликовать по поводу того, что стало источником его величайших страданий.
В процессе работы над собой, многие люди осознают, что они находятся в созависимых отношениях, из которых им сложно выбраться и которые давно уже стали токсичными для обоих партнеров. Но почему-то, словно какие-то оковы держат двух партнеров рядом. Они в мертвой сцепке пытаются переделать друг друга, калечат друг другу судьбы, но уйти нет сил. Страх одиночества и боль потери оказываются намного сильнее, чем страдания вдвоем в тупиковых отношениях, где оба понимают, что шанса развития нет и много лет оба ходят, словно цирковые лошадки, по кругу. Но разорвать отношения не могут. Те же, кого бросили или те, кто все-таки рискуя испытать душевные муки шагнул в пропасть одиночества, попадают в черную полосу депрессии. Жизнь после расставания с близким человеком для них останавливается. И эта боль равна физической боли, когда кажется, что с уходом партнер отрезал часть руки или ноги или разрезал сердце.
Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.
Kati ei palannut enää työhönsä uuvuttuaan. “Nyt ihmiset vain lähtevät, kun raja tulee vastaan. Se ei ratkaise ongelmia”, sanoo työelämätutkija.