Позвонить - 358 - 40 - 5689681

Home » Из личного опыта » Jus­si Val­tonen. Keiden tarinat kuulemme?

Jus­si Val­tonen. Keiden tarinat kuulemme?

Keiden tarinat kuulemme?Ta­pasin ih­misen, jon­ka ta­rina on ällis­tyt­tävä. Se sai mi­nut miet­timään, kuin­ka kaava­maisiin tari­noihin olemme tot­tuneet.

Nev Jo­nes on Ya­len ylio­piston lääke­tie­teel­lisen tiede­kunnan pro­fes­sori, jo­ka on aiem­min työsken­nellyt Stan­for­dissa ja Felton-ins­ti­tuutin tutki­mus­joh­ta­jana. Hä­nen eri­tyi­sa­laansa ovat psy­koosit. Hän on esi­mer­kiksi osoit­tanut, et­tä käsi­tyk­semme ää­nien kuule­mi­sesta ovat usein kar­keita ja virheel­lisiä. Hän kou­luttaa mielen­ter­vey­salan työnte­ki­jöitä ja on laa­tinut op­paita psy­koosien hoi­dosta. Ta­pasin hä­net psy­kiatrian filo­sofiaa käsit­te­le­vässä tieteel­li­sessä konfe­rens­sissa, jos­sa hän oli toi­sena pääpu­hu­jana.

Nev Jo­nes on osannut ky­syä hy­viä kysy­myksiä psy­koo­seista epäi­le­mättä osin sik­si, et­tä hän on sairas­tanut psy­koosin myös it­se. Ku­ten filo­sofi Ed­mund Hus­serl pai­notti, ulko­puo­lisen näkö­kulma toi­sen mielen­ti­loihin on ai­na rajoit­tunut.

Mut­ta Nev Jo­nesin ta­rina toipu­mi­sestaan ei ole se, jon­ka olemme tot­tuneet kuu­lemaan.

Sairas­tuttuaan Jo­nes jou­tui jät­tämään väitös­kir­jansa filo­so­fiasta kes­ken. Kun hän – hoito­työn­te­ki­jänsä keho­tuk­sesta – ker­toi vaikeuk­sistaan, hän sai pot­kut koulu­tu­soh­jel­mastaan ja hä­nen sti­pen­dinsä kat­kaistiin. Hän ker­too tä­män ol­leen trau­maat­ti­sempaa kuin mi­kään hä­nen oi­reistaan. Hä­nen mielen­ter­vey­tensä ro­mahti, ja hän jäi sosiaa­li­sesti eris­tyksiin.

Onnel­li­sesti päätty­vässä mielen­ter­veysd­raa­massa näh­dään täs­sä koh­dassa yleensä hoito­hen­ki­lö­kunnan pelas­tava väliin­tulo: avut­to­mana riu­tuvan po­tilaan pe­lastaa – vii­mein! – oi­kea diag­noosi, lää­kitys, te­rapia tai vähin­täänkin vii­sas klii­nikko, jo­ka lo­pulta sa­noo oi­keat sa­nat. Me psy­ko-am­mat­ti­laiset pi­dämme näis­tä tari­noista, ja myös toimit­tajat näyt­tävät mie­lellään kirjoit­tavan juu­ri näi­tä draa­man­kaaria.

Nev Jo­nes kui­tenkin ker­too, et­tä vaik­ka hoito­työn­te­ki­jöistä oli apua, hoi­to ei es­tänyt hän­tä vajoa­masta sy­vään masen­nukseen, toivot­to­muuteen ja työky­vyt­tö­myyteen. Hän viet­ti päi­vänsä tui­jottaen sei­nää jak­saen tus­kin syö­dä tai pe­seytyä.

Pro­fes­sori Jo­nesin mu­kaan kulttuu­rinen ymmär­ryk­semme psy­koo­seista on vahin­gol­li­sesti kapeu­tunut. Histo­rial­liset, kulttuu­riset, taiteel­liset, kauno­kir­jal­liset ja hengel­liset yh­teydet merki­tysten löytä­mi­seksi äärim­mäi­sistä koke­muk­sista on Jo­nesin mu­kaan kat­kottu. Kulttuu­rimme pato­lo­gisoi ar­motta kai­ken min­kä voi luoki­tella psy­koot­ti­seksi, Jo­nes sa­noo, ja ava­rampi, moniää­ni­sempi ja rik­kaampi kulttuu­rinen dis­kurssi on kado­tettu. Jo­nesin mu­kaan psy­koot­tisten koke­musten integ­roi­minen omaan minä­kuvaan on teh­ty mahdot­to­maksi, vaik­ka yk­silö it­se pi­täisi nii­tä merki­tyk­sel­li­sinä.

Jo­nesin koke­mukset ei­vät mah­tuneet nii­hin ”köyh­dy­tet­tyihin tukku­kä­sit­teisiin ja -luo­ki­tuksiin”, joi­hin ammat­tiaut­tajat yrit­tivät nii­tä hä­nen mu­kaansa pa­kottaa. Hän ei ko­kenut saa­neensa apua lääki­tyk­sestä, ja psy­koo­seihin sovel­letun kogni­tii­visen psy­ko­te­rapian hän ko­ki vahin­gol­li­seksi. Te­rapian pato­lo­gi­soiva ydin­sa­noma oli, et­tä hä­nen ta­pansa aja­tella oli perus­ta­vasti virheel­linen, lähtö­kohta jo­ta hän ei – edel­leenkään –fi­lo­so­fi­sesti hy­väksy.

Mi­kä Jo­nesin sit­ten pe­lasti? Tar­jous tu­tulta pro­fes­so­rilta teh­dä väitös­kirja psy­ko­logian koulu­tu­soh­jel­massa, jos­ta oli yl­lättäen vapau­tunut paik­ka. Jo­nes ker­too, et­tä luen­noille mene­minen oli kuin ih­me. Hä­nen odo­tettiin käyttäy­tyvän ku­ten huippu­lah­jakas opis­ke­lija, jo­ten niin hän te­ki. Vaik­ka psy­koot­tiset oi­reet ei­vät hä­vinneet, opinnot ope­tus­vel­vol­li­suuk­sineen vei­vät niin pal­jon ai­kaa, et­tä hän ei eh­tinyt enää mä­rehtiä oi­reitaan.

Nev Jo­nesin elä­män­ta­rina ei toti­sesti hi­vele mei­dän psy­ko-am­mat­ti­laisten itse­tuntoa. Eh­kä sik­si mei­dän ei ole help­poa kuun­nella täl­laisia näke­myksiä – edes Ya­len pro­fes­so­rilta.

Toi­saalta: jos lu­kee vaik­ka Tšehovia tai Tols­toita, tu­lee he­ti muistu­te­tuksi, et­tä elämä on ai­na ol­lut moniää­ni­sempää ja kiinnos­ta­vampaa kuin yh­teen ka­peaan draa­ma­malliin mah­tuu. Ja tä­mä tie­tysti oli myös pro­fes­sori Jo­nesin point­ti.

Jus­si Val­tonen

Kirjoit­taja on kirjai­lija ja psy­ko­logi.

http://www.potilaanlaakarilehti.fi

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *